Ystäväni Vakko

Vakko ei halua pahaa. Se vain on niin kuin on, kenties kotia vailla.

Karjalaispoika Veikko lähtee evakkoon lemmikkipossunsa kanssa ja joutuu vaaralliseen mutta toivoa valavaan seikkailuun.

Maailma on täyttynyt kummallisista sanoista. On sota. On tankkeja ja tykkejä, on hyökkäystä ja torjuntaa ja aikuisten puhetta, josta ei saa selvää.

– Nyt siun täytyy olla kiltti poika ja tehdä juuri niin kuin mie sanon, äiti sanoo ja pyyhkäisee kämmenselällä poskeaan.

Veikko nyökkää.

– Myö muutamme täältä pois. Pakataan tavarat siihen vaneriseen matkalaukkuun, joka on sängyn alla. Saat ottaa mukaan yhden tärkeän asian, et enempää. Ymmärrätkö?

Veikko nyökyttelee taas. Totta kai hän ymmärtää, vaikka ei ymmärräkään, kuinka yhteen laukkuun muka mahtuu pöytä tai keinutuoli.

– Ole nyt iso poika ja huolehdi Siiristä. Mie laitan Mansikin ja Mustikin valmiiksi matkaa varten, äiti lisää.

– Minne myö mennään? Veikko kysyy äidin selältä.

Äiti vastaa jotain mennessään. Veikko kuulee vain yhden sanan. Vakko.

Ehkä Vakko on se merkillinen kulkija hänen rinnallaan? Se joka ensin pelottaa mutta joka ilmestyy aina, kun sitä tarvitaan.

Sota-aikaan sijoittuva tarina hätkähdyttää ajankohtaisuudellaan ja muistuttaa, miten paljon rohkeutta sisällämme kannammekaan.